Loppu hyvin – Jekun tähystysleikkaus

Jekku on aina ollut ahne tyyppi, joka hotkii ruokansa. Varsinkin, jos se pelkää jonkun ottavan ruoan siltä pois. Maaliskuisena lauantai-iltapäivänä kävin koirien kanssa jäällä 6 km lenkillä ja annoin niille sen jälkeen sian sääriluut. Jonkun ajan päästä Jekku alkoi köhimään ja sen vatsa turpoamaan. Kun koiran olo ei tuntunut kotikonstein helpottavan, jouduttiin lähtemään päivystykseen.

Päivystyksessä otettiin röntgenkuvat. Jekun vatsa oli kaasuuntunut luumurskan vuoksi ja kaasun poistamiseksi koira piti joko oksetuttaa lääketieteellisesti, letkuttaa tai leikata sen maha auki. Paikalla olleet kaksi eläinlääkäriä totesivat, että tilannetta vaikeuttaa mutkalla oleva ruokatorvi. Kuulema jokin massa (kasvain?) on painanut koiran ruokatorven ulkopuolelta (keuhkoista?) kaarelle. Oltiin miehen kanssa ihmeissämme lääkärien kommenteista, mutta pakon edessä valittiin letkuttaminen. Sitä ei kuitenkaan päästy tekemään vielä pariin tuntiin, koska päivystyksessä oli ruuhkaa eikä Jekku ollut potilaista heikkokuntoisin. Kun koira viimein rauhoitettiin letkuttamista varten, lähdettiin käymään nopeasti kotona.

Eläinlääkäriasemalle palaaminen oli shokki. Letkuttaminen oli epäonnistunut, kuulema siksi, että ruokatorvi on niin kaareutunut. Jekku oli saanut voimakkaita hengitystieoireita ja hätäratkaisuna eläinlääkäri oli pistänyt reiän sen kylkikaaren läpi, jotta kaasu saatiin ulos. Koira oli jouduttu herättämään kesken rauhoituksen ja se oli pelottavan sekaisin. Lääkäri totesi, että kaikki nukutuksen vaativat toimenpiteet ovat tälle koiralle sydänvian takia erittäin suuri riski. Kolmen tunnin kuluttua aamuyöllä tilanne oli vähän rauhoittunut ja pääsimme kotiin.

Kotona nieleminen ja makuulle meneminen tuottivat Jekulle selvästi vaikeuksia. Varasin maanantaiaamulle ajan Evidensia Jyväskylään. Siellä otettiin uudet röntgenkuvat, joiden perusteella eläinlääkäri arvioi ruokatorven alapäähän todennäköisesti juuttuneen luupalan. Se epämääräinen massa ei siis tosiaan ollut ruokatorven ulkopuolella ja ihmettelen, miksei asiaa osattu päivystyksessä diagnosoida. Tunsin itseni tyhmäksi, olisi tämä pitänyt amatöörinkin tajuta. Lauantain hätätilanteessa sitä halusi kuitenkin luottaa asiantuntijoihin, vaikka letkuttamista odottaessa mielessä pyörikin, että pitäisikö ajaa Hattulaan.

No, maanantaina päätettiin, että vierasesine yritettäisiin poistaa saman tien tähystyksessä. Koska epäonnistumisen mahdollisuus oli olemassa, jouduttiin keskustelemaan toisestakin vaihtoehdosta. En pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta, kun istutaan eläinlääkäriaseman aulassa odottamassa tietoa, selviääkö Jekku hengissä vai ei :'(

Jekun ruokatorvesta poistettu pala

Ruokatorvessa oli tosiaan luunpala ja tiukassa olikin. Onneksi se saatiin lopulta pois. Toipuminen sujui hyvin, joskin kaksi viikkoa tähystyksen jälkeen heräsin yöllä siihen, että Jekku oksensi peukalonpään kokoisen luunpalan. Kiirastorstaina kävimme vielä Evidensiassa kontrollitähystyksessä toteamassa, että ruokatorveen tai mahalaukkuun ei jäänyt episodista mitään vaurioita. (Niin, Jekkuhan on tosiaan rauhoitettu päivystyksessä käymisen jälkeen jo kahdesti ilman mitään ongelmia, vaikka sen piti kuulema olla valtava riski…) Vietiin samalla Evidensian henkilökunnalle pääsiäiskukka ja kortti kiitokseksi asiantuntevasta ja empaattisesta hoidosta.

Oli siis vähällä käydä huonosti, mutta loppu hyvin. Kieltämättä uskomatonta, kuinka erilaiset lausunnot koirastaan ja sen peruskunnosta voi saada kahden vuorokauden välein. Omaa käsitystäni Jekun terveydentilasta tapaus ei kyllä muuttanut mihinkään. Se on perusterve koira, jolta on poistettu pallit ja muutamat hampaat sekä diagnosoitu sydänvika, joka ei ole toistaiseksi aiheuttanut oireita tai vaatinut lääkitystä. Toivottavasti on vielä pitkään.

Jekun kuulumisia – tosi pitkästä aikaa

Huh, blogiin ei ole tullut kirjoitettua tosi pitkään aikaan! Eipä sillä, että olisin koskaan mikään aktiivibloggaaja ollutkaan, mutta toukokuussa tartuin viimein aikuisopintojeni opinnäytetyöhön ja sitä työstäessä on tullut oltua superlaiska kirjoittamaan mihinkään muualle kuin siihen tiettyyn Word-tiedostoon. Nyt loppuseminaari on nurkan takana, joten pyrin elvyttämään blogin taas henkiin.

Jekku Saariselän kisoissa kesäkuussa 2016, kuva Reima Mukkala.

Asiaa riittäisi useampaankin postaukseen, mutta aloitetaan vaikka Jekun kuulumisilla. Jekku tuli maaliskuussa veteraani-ikään, muttei tunnu missään määrin papparaiselta. Ei, vaikka sillä todettiin heinäkuussa hampaanpoiston yhteydessä mitraaliläpän endokardioosi eli kansankielellä sydänvika. Stetoskoopilla kuunneltaessa havaittiin ensin sydämen sivuääni ja ultraäänellä tutkittaessa selvisi, että vasemmassa eteiskammioläpässä on selkeä läppävuoto. Vasen kammio ja eteinen olivat kuitenkin ultrassa normaalikokoiset. Sairaus on etenevä, mutta oireita Jekulla ei ole tähänkään päivään mennessä ollut havaittavissa. Lääkitystä tai muitakaan muutoksia koiran arkeen ei siis ole toistaiseksi tarvinnut tehdä. Agilityn harrastaminen on jäänyt kuluvana vuonna aiempaa vähemmälle, mutta se ei ole johtunut missään määrin diagnoosista, vaan käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta ja ohjaajan tarpeesta keskittyä ko. lajissa toiseen koiraansa.

Kesällä Jekun kanssa treenailtiin rally-tokoa. Pääasiassa omin päin, mutta käytiin myös Hankasalmen Kennelkerhon järjestämisssä treeneissä ja möllikisoissa. Möllikisoissa kisanomaisen suorituksen aloittaminen oli haastavaa, mutta ensimmäisestä kahdesta kyltistä selvittyämme rata sujui varsin mukavasti. Saatiin jopa kehuja hyvästä seuraamisesta ja tuomarinpalkinto. Kokemuksesta rohkaistuneena ilmoitin Jekun virallisiin kisoihin, jotka pidettiin 3. syyskuuta Mikkelissä. Alokasluokan radalla ei ollut mitään, mitä Jekku ei osaisi, mutta taas kerran koiran mielentila oli kisatilanteessa huolellisesta valmistautumisesta huolimatta ihan pielessä. Tein kahdella kisoja edeltävällä viikolla vaihtelevia ja pääosin onnistuneita häiriötreenejä. En kokenut jännittäväni kisatilanteessa mitenkään erityisesti. Siitä huolimatta Jekkua tuntui kiinnostavan kaikki muu kuin rally ja esimerkiksi istumiskäskyyn koira suhtautui kuin kuulisi sen ensimmäistä kertaa. En ota Jekun kanssa harrastelua nykyään mitenkään turhan vakavasti, mutta täytyy sanoa, että tuolloin hävetti ja harmitti. Jekku on rakas, mutta tietyissä asioissa hyvin haastava harrastuskaveri…

Piitu ja Jekku Kiilopäällä kesäkuussa 2016.

Loppusyksystä käytiin nose workin peruskurssi Scentrellä. Jekun kanssa on aikoinaan käyty hakukurssi ja kokeiltu verijälkeä, molemmista koira tykkäsi paljon. Siksi arvelin myös nose workin sopivan Jekulle ja oikeassa olin. Ensin opeteltiin nuuskimaan eukalyptusta juomalasista ja teesiivilästä, sitten siivilää etsitiin pienestä laatikko- ja lavarakennelmasta keskellä koulutustilaa. Seuraavaksi haju laitettiin siirrännäiseen (= pieni huopatarra) ja edettiin laatikko- ja sisäetsintään isommalla alueella. Kurssin viimeisellä kerralla hajua haettiin myös ulkotilasta ja ajoneuvosta. Teimme myös joka viikko kotona tai pihalla pari omatoimiharjoitusta. Jekku pärjäsi saamissaan tehtävissä hyvin, minulla oli välillä vaikeuksia lukea koiran ilmaisua. Onneksi Jekku oli itsevarma ja palasi ilmaisemaan hajun uudestaan, jos en tajunnut heti palkata sitä. Kurssin lopuksi teimme vielä kokeenomaisen hajutestin laatikoilla. Tilanne vastasi muuten oikeaa testiä, laatikot olivat vain käytettävissä olleen tilan vuoksi lähempänä toisiaan. Jekku ilmaisi oikean laatikon 24 sekunnissa, ryhmän nopeimpana koirana ♥. Aion varmasti katsella kalenteriin jatkokurssin, kunhan joulukuun valmistumis- ja muuttokiireistä selvitään.

Seuraavassa postauksessa voisin ehkä kertailla näiden valokuvien reissua Lappiin, Piitun paimennustaipumistestiä ja/tai kirjoitella jotakin agilityasiaa. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi. Luin juuri vanhoja koirakuulumisiamme yli 10 vuoden takaa ja totesin, että kyllä niitä olisi vaan kiva laittaa ajoittain ylös. Sillä “the days are long, but the years are short.”

Korpilahti RN 20.3.2016

Viime sunnuntaina ajeltiin Korpilahdelle, jossa tuli takavuosina hetki asuttuakin. Suuntana oli  Four Winds Stable -tallin maneesissa järjestetty ryhmänäyttely. Näyttelypaikkaa ei voinut kehua kovin viihtyisäksi – pihamaa oli jäässä, maneesissa viileää ja ahdasta, siellä täällä hevosenlantaa. Piitunkaan esiintyminen ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, kun paikan hajut tuntuivat kiinnostavan ja itsekin vähän sähläsin.

Paikalla oli seitsemän gööttiä, neljä urosta ja kolme narttua. Uroksille ei jaettu SA:ta, nartut tuomari Anneli Sutela arvioi sertifikaatin arvoisiksi. Piitu oli ainoa nuorten luokan narttu tulosrimpsulla ERI1 SA PN2 vara-SERT. Arvostelussa luki seuraavaa: ”Erinomainen tyyppi, hyvät mittasuhteet, sievä pää, riittävät kulmaukset ja luusto. Riittävä rintakehä, mutta turhan lyhyt rintalasta. Liikkuu muuten ok, mutta turhan leveästi takaa. Hyvä karvapeite. Esiintyy erinomaisesti.”

Pikku silakka menestyi odottamaani paremmin! Näyttelyiden suhteen tälle vuodelle ei ole suurempia suunnitelmia. Jos Piitun turkki ei tee katoamistemppua, niin ehkä alkukesästä seuraavan kerran kehään.

 

Lempäälän ja Seinäjoen kisat

Piitu aloitti tosiaan viralliset agilitykisat lauantaina 5.3. tutussa SDP-hallissa Lempäälässä. Kisajännittämiseni on nykyään huomattavasti takavuosia vähäisempää, kiitos Vappu Alatalon mentaalivalmennuksen ja kasvaneen starttimäärän, mutta kieltämättä nyt uuden koiran kisauraa aloittaessa on jännittänyt tavallista enemmän. Ihan ensimmäinen rata oli Anne Viitasen agirata, jossa ei ollut meille erityisen vaikeita asioita – etukäteen lähinnä mietitytti kuinka hyvin Piitu hakee kepit ja sujuuko pussi, jota ei ole kauhean paljon radan osana tehty. No sujuihan se! Nollavoitto ajalla -12,45 ja LUVA. Video radasta täällä.

Toisen agilityradan tuomaroi Jari Helin. Takaakierron jälkeisellä 9-hypyllä ohjaukseni meinasi jäädä vajaaksi, mutta koira paikkasi hyvin ja otti esteen. Radan toiseksi viimeinen este oli puomi, jonka alastulolla Piitun tulee pysähtyä 2on-2offiin ja lähteä liikkeelle sanallisesta käskystä. Puomin suoritus ei ole treeneissäkään sataprosenttisen varma ja olin etukäteen päättänyt, että jos Piitu lähtee liikkeelle ennen lupaa, palautan sen kontaktille. Piitu kyllä otti kontaktin ja pysähtyikin, mutta liian ylös. Kun koetin ohjata oikeaan paikkaan, se tuli pois esteeltä. Siihen asti virheettömästä radasta huolimatta palautin koiran kontaktille ja siitä tietoinen HYL. Video radasta täällä.

Lauantain viimeinen koitos oli Viitasen hyppyrata. Kiva vauhtipätkä, jolle lähtiessä oma oloni oli jo vähän rennompi. Tuloksena päivän toinen nollavoitto aikaan -12,55 ja LUVA! Video radasta täällä. Vaikka Piitu on kulkenut treeneissä parhaimmillaan tosi kivasti, niin eka kisapäivä onnistui kyllä täysin yli odotusteni.

Kisat SDP:llä jatkuivat jo seuraavana aamuna. Olin aamulla aika väsynyt eikä toinen kisapäivä putkeen tuntunut enää siinä vaiheessa niin hyvältä idealta. No, Viitasen Annen agilityradalla jälleen aloitettiin. Ensimmäiset 13 estettä puhdasta rataa, kunnes kepeiltä Piitu tuli kesken pois. Viimeinen keppiväli on vielä epävarma eikä koira juurikaan kestä mun sivuirrottautumista. Keppien jälkeen huono ohjausvalinta johti ylimääräisen hypyn suorittamiseen eli sieltä HYL. Video radasta täällä.

Sunnuntain toisesta radasta ei löydy videota, mutta se kosahti heti alkuun. Tuomarina oli Jalosen Kari. Kepit oli kakkosesteenä eikä Piitun ohjaaminen ensimmäiseen keppiväliin onnistunut ollenkaan, se ampui suoraan johonkin keskikentän suuntaan. Toisella yrittämällä viimeinen keppiväli jäi pujottelematta, joten aloitettiin vielä kertaalleen alusta. Loppurata sujui suht hyvin. Tuloksena tästä kymppi ja yliaikaa.

Viimeisenä juostiin vielä Viitasen hyppyrata. Mulla oli isoja ongelmia saada Piitu pysymään lähdössä, useamman kerran piti palata istuttamaan koira paikoilleen. Lähdöt oli alkuvuodesta varmalla mallilla, mutta pari viikkoa ennen kisoja Piitu alkoi kauhukseni treeneissä nykiä, laskea päätään, nousta seisomaan ja olla lähdöissä muutenkin levoton. Viikonlopun aiemmissakin lähtötilanteissa oli paikoin epävarmuutta, mutta tämä rata oli siltä osin pahin. Muuten hyppis sujui kuitenkin kivasti. Vähän nössösti tosin ohjasin, voisin liikkua rohkeammin koiran edellä, kun sinne ehdin. Tuloksena radalta nolla aikaan -11,27 ja neljäs sija. Koska lauantain nollat tulivat Annelta ja toinen hyppikseltä, ei luokkanousua. Video radasta täällä.

Seuraavana perjantaina 11.3. ajeltiin töiden jälkeen Seinäjoelle. Rennon illanvieton ja hyvin nukutun yön jälkeen kisapäivä alkoi Markku Kaukisen agilityradalla. Viidentenä esteenä olleen puomin alastulon Piitu otti nyt tosi hyvin, jes! Kaksi valssia vaihtui sen enempää asiaa ajattelematta persjättöihin, mutta väliäkö tuolla :D Sujuva kokonaisuus ja tuloksena Piitun kolmas nollavoitto aikaan -11,00, SERT ja siirto kakkosluokkaan! Video radasta täällä.

Luokkanousu päivän ensimmäisessä startissa tarkoitti pitkää päivää. Odotellessa käytiin kävelemässä, tankkaamassa ja hakemassa evästä. Kakkosille tuomariksi vaihtui Timo Teileri. Radan alkupuoli oli ihan hyvää menoa, keinun jälkeiseltä hypyltä Piitu kääntyi väärään suuntaan ja piti vähän pelastella. Puomilla haki hetken pysähdyspaikkaa ja toiseksi viimeiselle esteelle hirveä kaarros ja kalastelu. Ei siis mikään huippusuoritus, mutta riitti kuitenkin taas voittonollaan -5,00 ihanteesta ja samalla LUVAan! Video radasta täällä.

Viimeisessä rataantutustumisessa mietin pitkään miten ohjaisin putken jälkeisen 7-aidan ja siihenhän homma sitten kaatuikin. Piitu bongasi puomin ennen kuin otti hypyn ja ohjaaja oli vähän kujalla, kiellon jälkeen vielä ylimääräinen hyppy samalta esteeltä eli HYL. Keppien jälkeen olin aivan varma, että A-este houkuttelee koiraa enemmän kuin sen alla ollut putki, jonne matkan piti siis jatkua. Mutta mitä vielä, Piitu bongasikin itsevarman oloisesti vasemmalla puolellaan olleen hypyn ja vielä sen takana olleen putken ohjaajan jäädessä ihmettelemään mihin kummaan se mun koira katosi :D Viihdettä yleisölle! Video radasta täällä.

Saavuttiin Lagun hallille aamuyhdeksän pintaan ja kotimatkalle päästiin vasta kakkosluokkien palkintojenjaon jälkeen iltakuuden aikoihin. Kotona fiilis oli vähintäänkin ryytynyt, mutta olipa silti mukava reissu. Meillä on Piitun kanssa paljon opeteltavaa ja oman ohjaamiseni pitäisi rentoutua paljon tämän hetkisestä tekemisestä, mutta siitä huolimatta päällimmäisin tunne on tällä hetkellä se, että onpa siistiä kisata Piitun kanssa. Niin mahtava ja iloinen kisakaveri, jonka kanssa kaksi ensimmäistä kisaviikonloppua sujui paljon paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Neljä nollavoittoa, wtf?! Ja sitten vielä se, että kaikkien vaikeuksien jälkeen pystyn liikkumaan ilman kipua ja vihlaisuja. Parasta!

Piitun kuvat Seinäjoen kisoissa otti Sami Ritoniemi.

Kisojen kynnyksellä

Jekun ja Piitun harrastustalvi on jatkunut suht rauhallisissa merkeissä. Ei kisoja, näyttelyitä tai juuri muutakaan koirablogissa perinteisesti raportoitavaa. Piitun kanssa on treenattu agilitya vammani sallimissa rajoissa ja ehkä marraskuisesta tapaturmasta on ollut sentään se hyöty, että on ollut vähän pakko kiinnittää enemmän huomiota koiran irtoamiseen, itsenäiseen tekemiseen, takaa ohjaamiseen ja sen sellaiseen. Vaikka ajoittain edelleen kuulenkin taipumuksestani rynniä joka paikkaan radalla :D

Nyt tilanne alkaa olla vähitellen se, että pystyn liikkumaan kisamittaisen radan läpi. Pikkuisen varovaista hipsuttelua se edelleen on ja tiedostan hyvin, ettei oma vauhtini ole kummoinen, mutta sen verran varmuutta on kuitenkin saatu takaisin, että huomenna aloitetaan viralliset kisat kotihallilla. Lievää jännitystä on ilmassa eivätkä torstain kenraaliharjoitukset sujuneet mitenkään kaksisesti. Pääasiassa olen silti iloinen siitä, että pääsen radalle yhdessä Piitun kanssa. Sen kanssa on vaan niin kivaa touhuta ja kisaamisen aiheuttamaa positiivista kutinaakin on ollut jo ikävä.

Jekun kanssa käytiin alkuvuodesta kuuden kerran rally-tokon alkeiskurssi. Olihan se mukavaa aktivointia ja vaihtelua, mutten varsinaisesti voi kertoa syttyneeni lajiin. Suurin osa liikkeistä Jekulla sujui ihan kivasti. Eniten haastetta meillä oli peruuttamisessa 1-2-3 askelta kerrallaan sekä saksalaisessa täyskäännöksessä. Vähän jos jaksaisin treenata ja totuttaa koiraa palkkaamattomuuteen pidemmällä radalla, niin voisin kuvitella kokeilevani kisaamistakin. Oon kuitenkin tullut viime aikoina vähän varovaiseksi kalenterini täyttämisen suhteen, olisi meinaan yksi opinnäytetyökin odottelemassa aloittamistaan…

Tämän postauksen kuvat on muuten alinta lukuunottamatta Kolilta, johon heitettiin pieni lomareissu tammikuun alussa. Pelottavan liukkaat maastot rajoittivat paikoin ulkona liikkumista, mutta muuten päivät kansallismaisemissa olivat tosi viihtyisiä. Pakko myös suositella majapaikkana toiminutta Sokos Hotel Break Kolia, jonne myös koirat tuntuivat olevan aidosti tervetulleita ja jonka yhteydessä toimi ehkä rentouttavin kylpylä, jota olen kotimaan kamaralla kokeillut.

Kisaikäinen, vaan ei -valmis

Piitulla tulee muutaman päivän päästä puolitoista vuotta mittariin eli iän puolesta ovet virallisiin agilitykisoihin aukeavat. Pari kertaa multa on jo kysytty ollaanko lähdössä kisaamaan, no ei olla. Koira ei ole valmis eikä sen kanssa ole koskaan ollut tavoitteenakaan kisata niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista. Jossain vaiheessa ensi vuotta on tarkoitus startata, työstetään rauhassa keppejä ja kontakteja ennen kuin katselen kalenteria. Lokakuun ekana viikonloppuna käytiin kyllä maistelemassa menoa epävirallisissa kisoissa Jyväskylän Haukkuvaarassa. Hyvin kulki, putkirallista nollavoitto ja mölliluokassa (ei keinua, keppejä, rengasta) sijoituttiin nollalla minien toiseksi. Lähdöissäkin Piitu pysyi hienosti, vaikka kotihallilln ohjatuissa treeneissä on jostain syystä useamman viikon ajan vetänyt alkuun hullut hepulit :D

Maalla pitää kytätä vieraita.

Syyskuun lopussa käytin Piitun Ventelän vastaanotolla Kankaanpäässä. Terveystutkimusten tulokset oli mukavat: lonkat A/A, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkäranka terve. Pakko todeta, että gööttien terveyden suhteen meillä on ollut kaiken kaikkiaan hyvää tuuria (?), talouden edesmenneiden corgien kanssa oli selvästi enemmän huolta ja murhetta tällä saralla.

Eilen poikettiin kakkoskodista käsin Pieksämäellä, jossa Jekku pääsi parin kuukauden tauon jälkeen kisaamaan. En muista aiemmin olleeni Minna Väyrysen radoilla, oli muuten tosi kivoja! Ensimmäisellä agiradalla päästiin treenaamaan Jekun heikointa tekniikkaa eli takaakiertoja, niitä piti tehdä matkan varrella peräti neljä. Jekku hölkkäsi radan kuuliaisesti läpi, keinulla ja kepeillä sillä paloi selvästi enemmän aikaa kuin treeneissä ko. esteillä menee, muuten ihan ok suoritus. Tuloksena yliaikanolla. Toinen agirata lähti jouhevasti liikkeelle, kahdeksantena esteenä olleilla kepeillä koira ampui kakkosväliin. Videolta katsottuna kepeille vientini oli huono: edeltävä valssi myöhässä ja ohjaava käsi liian korkealla. Myöhemmässä vaiheessa rataa tuli vielä ohjattua huolimattomasti ja Jekku suoritti sen seuraksena muurin väärältä puolelta. Tyypillinen ”ohjaa, älä oleta” -tilanne! Hyppyradalla tehtiin nollaa toiseksi viimeiselle esteelle asti. Sitä edeltävä kaarre meni vähän pitkäksi ja varmistelin kolmanneksi viimeistä estettä liian kauan. Seuraksena Jekku ehti seuraavassa estevälissä sujahtaa selän takaa suorittamaan hypyn väärältä puolelta. 2 x HYL, mutta olipa kiva kisata! Jekun liikkeellä on tapana hyytyä mitä pidempään joudumme kisapaikalla odottelemaan, tällä kertaa pistin kuitenkin merkille positiivisen tasavauhtiset startit. Täytyy varmaan katsella Jekulle vielä loppuvuodelle jotkut agikisat, sillä tällä hetkellä sen kanssa on tosi leppoisaa mennä. Ei jännitä yhtään, ei oikeasti harmita hyllyt, tehdään vaan sitä meidän juttua :-)

Kesän jälkeen

Viiden viikon kesäloma oli mainiota aikaa. Koiraharrastusmielessä en voi kehua tehneeni paljonkaan, mutta jotakin sentään.

Loman alkupuolelle osui gööttileiri Kunkkulan koirakeskuksessa Hartolassa, johon osallistuin koko viikonlopun verran molempien koirien kanssa. Jekulla harjoittelin rallytokoa ja jälkeä, Piitulla jälkeä ja agilitya. Treeneistä olisi rehellisesti sanoen voinut jäädä parempikin maku suuhun. Verijälkiä en osannut merkata, agilityssa sain palautetta koirien (monikossa, vaikka ohjasin vain yhtä…) painostamisesta ja siihen päälle vielä huonosti nukuttujen öiden edesauttamat keskittymisvaikeudet, niin kotimatkan sai lähinnä kelata omaa huonouttaan. Mutta toki oli mukava nähdä iso joukko gööttejä ihmisineen ja jutustella ajan kanssa.

Elokuu vietettiin muutamaa päivää lukuunottamatta maalla Keski-Suomessa. Tehtiin kepon kanssa kaupat mun mummolasta eli vanhasta maatilasta ja noin seitsemästä hehtaarista maata siinä ympärillä. Kotiosoitteemme säilyy edelleen Lempäälässä, talolla on tarkoitus viettää lomia ja viikonloppuja niin usein kuin kalenterit ja olosuhteet sen sallivat. Aiheesta lisää toisessa blogissa, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Maalta oli kohtuullinen matka ajella Varkauteen agilitykisoihin. Mulle oli tullut pitkästä aikaa sellainen tunne, että haluan kokeilla kuinka Jekku kulkee kisoissa, sillä se oli kulkenut kesän lyhyissä omatoimitreeneissä melko kivasti. Oma kisafiilis oli tosi rento ja paineeton, vailla mitään odotuksia. Helinin ensimmäinen agilityrata oli melko kiemurainen ja lähtönumeron 1 saaneena jouduin lähinnä keskittymään estejärjestyksen muistamiseen. Jekku teki kuuliaisesti töitä ja yllättävää kyllä, teimme nollan sijoituksella 4./20. Ennen seuraavaa rataa paikalla pyörähti ukkoskuuro, mistä koira tuntui jonkin verran ahdistuvan. Toisella agiradalla Jekku tiputtikin itselleen epätavallisesti pari rimaa (tuloslistoille merkattiin kympin sijaan HYL, mutten jaksanut korjauttaa). Viimeinen rata oli profiililtaan mukava hyppis, joka hölkättiin läpi ratavirheittä. Koirasta oli kuitenkin jo puhti pois ja yliaikaa kertyi nelisen sekuntia. Ehkäpä ilmoitan Jekun vielä loppuvuoden aikana joihinkin kisoihin, kokemus oli kuitenkin suht positiivinen ja kisatuntumaa olisi hyvä pitää yllä ensi vuoden haasteita silmällä pitäen.

Elokuuhun mahtui myös yksi näyttelyreissu, jolloin suunnattiin Joensuuhun. Piitu oli ilmoitettu toista kertaa junnuluokkaan ja se esiintyi raviradan paahteessa varsin nätisti. Olin iloisesti yllättynyt jo siinä vaiheessa, kun brittituomarilta irtosi ERI1, SA ja ROP-juniorin ruusuke. Ja mitä vielä, Piitulainen sijoittui lopulta paras narttu -kehässä toiseksi ja sai ensimmäisen SERTinsä! Jäimme odottelemaan BIS-juniorin valintaa, vaikka se tarkoittikin meille lähinnä pitkää kokoomakehässä seisoskelua ja hyvin lyhyttä hetkeä isossa kehässä. No, kerrankos sitä.

Edellä mainittujen touhujen lisäksi lomalla lähinnä metsälenkkeiltiin. Kerran göötit pääsi kokeilemaan paimentamista tuttujen lammastilalle ja kerran ajamaan omalle maalle tehdyt verijäljet. Agilityn treenaaminen rajoittui elokuussa omalla pihalla tehtyihin pujottelutreeneihin. Mielessä kyllä kävi, että vuokraisin edes kerran jonkun lähiseudun halleista, mutta omien terveysongelmien vuoksi ajatus jäi. Yli puolitoista vuotta sitten telomani jalka otti nimittäin osumaa heinäkuun puolella möllikisoissa ja uudestaan elokuussa – sillä kertaa niinkin urheilullisessa tilanteessa kuin auton kyytiin noustessa :P Tällä hetkellä juokseminen onnistuu jälleen, mutta nopeiden kiertoliikkeiden kanssa täytyy olla varovainen.

SM-kisat ja maajoukkuekarsinnat

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogiin arvokisoista, nyt ensimmäisenä kesälomapäivänä ajattelin viimein palata hetkeksi kesäkuun tunnelmiin. Kun nollavoiton myötä varmistui, että pääsen Pirun kanssa sekä SM-kisoihin että MM-karsintoihin, olin tosi iloinen ja innoissani. Mitä pidemmälle aika sitten kului, ei fiilikset olleet enää ihan samat. Treenit tuntui pitkin kevättä hankalilta ja agilityn ulkopuolisessa elämässä sattui kaikenlaista vähemmän mukavaa.

Perjantaina 12. kesäkuuta lähdettiin kepon ja koirien kanssa ajamaan kohti Oulun SM-kisoja. Tien päällä ollessamme saatiin suru-uutinen, joka järkytti itseäni enemmän kuin osasin odottaakaan :( Iltakisojen kaksi starttia menikin siltä pohjalta suht heikosti, valssit vuoti ja muutenkin oli tahmeaa. No, onneksi majapaikkamme Radisson Blu osoittautui hyväksi valinnaksi ja päästiin lepäämään kovan päivän päätteeksi. Koirille oli huoneessa oma, lakanalla peitetty sänky/sohva, lenkille pääsi näppärästi ja aamiainen oli selvästi keskivertohotellia runsaampi. Suosituksen arvoinen hotelli siis.

Lauantaina olin Pirun kanssa joukkueemme kakkoskoirakkona. Kisapaikalle saapuessa tuntui yhä vaikealta keskittyä agilityyn, mutta onnistuin terästäytymään siinä vaiheessa, kun mulle tultiin juttelemaan ohjaajan vaihtamisesta. Senhän takia Ouluun oli tultu, että aksataan. Joukkueradalle päästiin starttaamaan sateessa ja tunsin saaneeni hyvän vireen päälle, puomin kontaktikin onnistui. Tehtiin puhdasta suoritusta 17 esteen verran, kunnes Piru karkasi aivan yllättäen katsomoon moikkaamaan radan reunalla seissyttä isäntäänsä. Harmillista, mutta kaikkeahan voi tapahtua, kun kisataan eläinten eikä robottien kanssa. Iltapäivällä sade hellitti ja heitettiin lenkki merenrannalle Piispanlettoon.

Sunnuntain yksilöhyppäri ei vaikuttanut vaikealta, melko suoralinjaisesti sai painaa menemään. Oikea mielentila oli lauantaita helpompi tavoittaa ja koira liikkui ok lämmenneestä kesäsäästä huolimatta. Alkupuoli radasta rullasikin kivasti, kunnes itse hätäilin 14-hypyn takaakierrolla kiellon arvoisesti. Lopusta saatiin vielä toinen kielto, kun Piru lähti 20-hypyllä katsomaan sen takana seissyttä ratatyöntekijää. Perheenjäsenten luo hakeutumisen kyllä ymmärrän, mutta tällaista ei ollut meidän kisauralla aikaisemmin tapahtunut… jotenkin koira ei tuntunut olevan 100 % oma itsensä. Tuloksena siis 10 ja yliaikaa eikä paikkaa finaaliradalle. Ei kuitenkaan harmittanut.

Pari viikkoa myöhemmin kalenterissa oli maajoukkuekarsinnat Jyväskylässä. Mulle koko viikonlopun sykähdyttävin hetki oli ehkä yllätten se, kun kävin perjantaina ilmoittautumassa kisoihin. Ilmoittautumispiste oli melkein samassa kohdassa kuin estekontti aloittaessani aikoinaan Killerillä alkeiskurssin. Silloin JATilla ei tosin ollut hallia, vaan sorainen kenttä ja hitosti hyttysiä. Järjestäjät touhusivat, katselin ympärilleni, morjestin paria tuttua ja fiilistelin itsekseni kuinka pitkä matka lajin parissa onkaan tullut kuljettua ja kuinka paljon se on mulle antanut.

Karsintafiilistelyä ilmoittautumiskuori kourassa.

Karsinnoissa ilmoitettiin koirakolla olevan 20 sekuntia aikaa aloittaa suorituksensa lähtöluvan saatuaan. Tämä sääntö koitui tavallaan kohtalokseni hyppyradalla: kun toimitsija päästi minut lähtökarsinasta rata-alueelle, tuomari vihelsi ja olin julmetun kaukana siitä paikasta, josta aioin ottaa lentävän lähdön. Tuli hätä ja kiire ja niiden myötä hylly heti kakkosesteellä. Myöhemmin tajusin, ettei sitä lähtöön käytettävää aikaa pahemmin kytätty. Sunnuntaina 20 sekuntin ajanotto toisinaan toimi, toisinaan taas ei ja vihellystä ei kuulunut silloinkaan, kun kello näytti yli 25 sekuntia. Eli turhaan hätäilin lähtöä.

Agilityrataan tutustuessani keskityin pitkälti siihen, että saisin lähdön ja ensimmäiset viisi estettä onnistumaan. Lähtökarsinassa odotellessa mieli oli selvästi levollisempi kuin ennen hyppistä ja se varmaan näkyi tekemisestäkin. Selvisin niistä viidestä ensimmäisestä esteestä ja paljon pidemmällekin. Radan loppu puomin jälkeen jäi suunnitelmissani vähälle huomiolle, koska en uskonut edes selviäväni sinne saakka (kympistä tai hyllystä suoritus piti jättää kesken). Käsittämätöntä kyllä, lopun haparoinnista huolimatta ainokainen ratavirhe tapahtui vasta kolmanneksi viimeisellä esteellä, jossa huono ohjausvalinta aiheutti kiellon. Mietin sitä korjatessani, että tulikohan jo käsky poistua radalta vai saankohan tehdä nuo loput aidat :D

Tulosten puolesta kesän arvokisat olisi toki voineet mennä huomattavasti paremminkin. Itse kuitenkin koin, että sekä SM-viikonloppuna että MM-karsinoissa toistui sama ilmiö: pystyin parantamaan suoritustani vaikean alun jälkeen. Uskoin omaan tekemiseeni epäonnistumisen jälkeenkin. Kesän 2015 arvokisat osoitti mulle, että olen kilpailijana henkisesti paljon kovempi kuin olen uskonut olevani. Sen parempaa antia en ehkä olisi voinut juuri tähän rakoon saadakaan.

Tällä hetkellä en tiedä milloin kilpailen seuraavan kerran ja minkä koiran kanssa. Epäilen myös, ettei minua tulla näkemään ensi kesän arvokisoissa kuin korkeintaan yleisössä. Kisasuunnitelmat ovat siis nyt kaikin puolin avoinna ja tavallaan se on aika vapauttavaa. Kenties voin viimein ensi vuonna lähteä Sodankylän elokuvajuhlille, jotka osuvat aina samalle viikonlopulle kuin SM-kisat :-)

Piitulaisen aksailuja

Eilen juostiin viimeiset ohjatut agitreenit kotihallilla ennen kesätaukoa. Seuraavat ohjatut SDP-treenit ovat omassa kalenterissa tällä tietoa vasta syyskuussa, sillä lomailen viisi viikkoa heinäkuun loppupuolelta alkaen ja sinä aikana tuskin harjoitellaan säännöllisesti. Agility kuuluu aktiivisesti ohjelmaan vielä kuukauden päivät, maanantaisin käydään Piitun kanssa Kimin treeneissä Hämeenlinnassa ja toki itsenäisesti hallilla tekemässä jotain pientä.

Piitun agilityharrastus on tällä hetkellä ihan kivalla mallilla. Se on innokas ja vikkelä, yhdessä treenaaminen on mukavaa. Ratapätkiä tehdään, olisiko joku n. 15 estettä ollut pisin setti tähän mennessä. Pääasiassa lyhempiä.

Viime viikkoina on keskitytty eniten takaaleikkauksiin ja pujotteluun. 12 keppiä sujuu nyt ns. oikealta puolelta ilman verkkoja tai käsiapuja, mutta varmuutta ja nopeutta pitää rakentaa suoritukseen vielä paljon lisää. Siinä riittää projektia loppuvuodeksi :D Samoin kontaktit on hyvinkin kesken, erityisesti puomi, jossa on länget ja/tai etupalkka tiiviisti mukana. Työstetään niitäkin kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta kisata heti iän tultua täyteen. Parit möllikisat olisi toiveissa käydä nyt ulkokauden aikana, jotta Piitu saisi kokemusta erilaisista paikoista, alustoista ja esteistä. Juhannusaattona päästiinkin mökkireissun lomassa tutustumaan uuteen paikkaan, kun meidät kutsuttiin treenaamaan gööttikavereiden kanssa SSKK:n Tehovastus Areenalle. Oli mukavaa :-) Piitu keskittyi hommaan vieraassa ympäristössäkin kiitettävästi. Seuraavana päivänä heitettiin vielä gööttilenkki Saarijärven maalaismaisemissa.

Toistaiseksi tavoitteena on siis ihan estevarmuuden kehittäminen kaikilla esteillä sekä irtoamisen ja itsenäisen työskentelyn vahvistaminen. Pitkällä tähtäimellä toivon, että Piitusta tulisi toistaiseksi taitavin, nopein ja menestynein agilitykoirani :-) Aika näyttää, mihin kääpiöstä kuskeineen on.

(Kuvat ovat vappupäivältä, pitäisi napsia pitkästä aikaa ihan kunnollisia poseerauskuvia…)

Näillä mennään

Alkaneen viikon loppupuoli kuluu agilityn SM-kisojen merkeissä. Sitä ennen kalenterissa on vielä yhdet treenit ja ohjaajan hieronta, ei kummempaa. Perjantai on lomapäivä, aamulla lähdetään koko talouden voimin kohti Oulua.

Hain Pirun kanssa kisatuntumaa vielä helatorstain jälkeen 23.5. Kirkkonummelta ja 30.5. Laukaasta. Kirkkonummella olin kisannut viimeksi ykkösissä Laikan kanssa <3 eli aika monta vuotta takaperin. Nyt tuomaroimassa oli Viitasen Annen, jonka kiemuroista olen harvemmin selvinnyt kunnialla läpi. Tällä kertaa meni kuitenkin yllättävän mukavasti!

Harvinaista herkkua tuloslistalla :-)

Agilityrata A (tulos -3.53, sijoitus 1./8)
+ Paikoin ahtaita, teknisesti haastavia paikkoja ja osasin!
+ Maltoin olla tarkka, pitää ohjauksen päällä ja luottaa siihen, että koira hoitaa hommansa, esim. hakee kepit ilman mun huitomisia.
– Alun 3/4-välissä (putki – A-este) ja puomilla olisin voinut liikkua rohkeammin.

Agilityrata B (tulos 5.40, sijoitus 6./9)
+ Kohtalaisen hyvää pätkää ja teknisesti sujuvaa menoa tässäkin.
+ Lopussa hyvä ohjauskuvio persjätöllä.
– 14/15-välissä koiran ollessa putkessa katsoin liian pitkään missä seuraava este on enkä saanut koiraa sujuvasti haltuun. Ei pitäisi pelätä esteohituksia liikaa.
– Radan alkupuolen pyöritykset oli vähän tahmeita (hiekkapohja ja rimat 35:ssä vaikuttaa).
– En ole varma mistä vitonen tuli, puomin tai A-esteen kontaktilta?

Hyppyrata C (tulos 3.42, sijoitus 5./8)
+ Ehjä kokonaisuus ja pääsin kokeilemaan paria ohjausta, joita harvoin käytän kisatilanteissa.
– Päivän lämmitessä koira ei ollut enää parhaassa terässä ja paikoin olisin voinut tehdä rohkeampia ratkaisuja vauhdin ylläpitämiseksi.
– Kahdella viimeisellä putkella koira terävämmin mukaan, ohjauksen täytyy jatkua koko ajan!

Iloinen kisakaveri 23.5.2015.

Nollavoitto tai pikemminkin onnistumisen tunteet noin ylipäänsä tuli kieltämättä tarpeeseen. Jotenkin Kirkkonummen reissu palautti uskoa siihen, että kyllä mä osaan ja voin onnistua. Viikon päästä Laukaassa päästiin nauttimaan auringosta, mutta Pirun vauhdin kannalta alkukesän lämpimät päivät ei vaan tiedä hyvää. Lämmin sää ja ulkokenttä hiekkapohjalla on huonoin mahdollinen yhdistelmä. No eipä siinä, tärkeintä oli joka tapauksessa saada sitä kisatuntumaa.

Agilityrata A (tulos 10 ja yliaikaa, sijoitus 10./16)
+ Alkurata oikein hyvä! Toimi takaakierrot ja valssit.
– Keinulla otin ilmeisesti liian aikaisin sivuetäisyyttä ja Piru tuli sivusta pois. Hetken arvoin palautanko esteelle vai jatkanko rataa, päätin sitten juosta loppuun asti. En tiedä oliko järkevää, 16-17-18-19 meni vähän sähläämiseksi ja puomilta vissiin toinen vitonen.

Hyppyrata B (tulos 5.91, sijoitus 5./14)
+ Ratavirheetön suoritus, siitä pitää olla aina tyytyväinen… Profiililtaan kiva rata mennä.
+ Pistin itseni kunnolla likoon, kun tajusin, ettei koira siihen nyt pysty. Kannustin koko ajan.
– En muista, että Piru olisi _koskaan_ ollut kisoissa näin hidas. Kuuluttajalta puuttui tietoa poissaolijoista ja jouduttiin odotettua aiemmin lähtöviivalle, joten koiran virittelykin jäi vähän vajaaksi, mutta lämpö tietysti pääasiallinen hyytymisen syy. Vaihdoin kaksi ohjausta lennosta persjättöihin, kun ehdin koko ajan niin paljon koiran edelle.

Sellaiset kenraaliharjoitukset tällä kertaa. Tuntuu siltä, ettei meidän meno ole tällä hetkellä parhaimmillaan, mutta näillä mennään. Siihen kuitenkin olen tyytyväinen, että tulostaso on noussut keväästä ja hölmöt esteohitukset on jääneet nyt pois. SM-kisoissa ei ole mitään tulospaineita, lähdetään vaan nauttimaan viikonlopusta ja tekemään parhaamme. Edelleen henkilökohtaisella tasolla koen tosi hienoksi jutuksi, että tällaisella tavallisella riviharrastelijalla on mahdollisuus päästä osallistumaan arvokisoihin siinä missä lajin guruillakin :-)