Tampereella järjestetyistä agilityn SM-kisoista on vierähtänyt jo kuukausi. Takki on ollut noiden kinkereiden jälkeen ehkä vähän tyhjä, olihan SM:t oman harrasteluni mittakaavassa suht iso ja odotettu juttu. Mulla ei ollut mitään tavoitteita mielessä, tunsin vaan iloa ja etuoikeutettua oloa saadessani osallistua ensimmäistä kertaa yksilökisaan. Lähtölistan nähtyäni meinasi tosin iskeä kriisi. Pitäisi startata radalle ensimmäisenä noin 250 minikoirakosta ja minähän siis olen pitkään inhonnut ensimmäisenä starttaamista.
Perjantaina osallistuttiin Pirun kanssa samalla kentällä pidettyihin iltakisoihin, molemmat radat tuomaroi Helin. Agiradalla meno oli ehkä vähän jännittynyttä ja jähmeää. Yhdessä kaarteessa Piru pisti yllättäen jarrut pohjaan, ilmeisesti kuultuaan yleisöstä tutun äänen tms. Tuloksena yliaikanolla eli 4,72 sijoituksella 33/136. Hyppyradalle startattiin sateessa. En pistänyt pahakseni, lämmin sää tahtoo nimittäin hyydyttää Pirua ja hyppiksellä meno oli muutenkin terävämpää. Tuloksena nolla -1,02 alle ihanteen ja sija 23/80.
Joukkuekisassa oltiin varakoirakkona, joten lauantai sujui rennosti metsälenkkeillen ja livestreamiä seuraten. Sunnuntaina ajelin heti aamusta Hakametsään kuunnellen Stam1naa (niin osuvat sanat!). Ensimmäisenä starttaamista en enää stressannut, vaan mieli oli asiaa sulateltuani sopivan itsevarma. Koiran kannalta oli oikeastaan hyvä päästä radalle ennen kuin lämpötila nousi enempää enkä itsekään ehtinyt ylianalysoida ohjausvalintojani. Itse suoritus sujui mielestäni hyvin! Tottakai jälkikäteen arvioiden matkan varrella oli pari paikkaa, josta olisi voinut kiriä sadasosia pois, mutta se oli meidän tasoista agilitya ja mulla oli radan jälkeen hieno fiilis. Hetkeä myöhemmin selvisi, että tulos oli nolla – kymmenen sadasosasekunnin yliajalla! Pitkään sain seurailla mahdutaanko finaaliradalle ja olikohan enää parisenkymmentä koiraa jäljellä, kun tiputtiin 50 parhaan sakista. Ei oikeasti edes harmittanut. Oli vaan niin siistiä startata ja lopullinen sijoitus 57/242 oli parempi kuin olisin osannut kuvitella.
Pari viikkoa myöhemmin järjestettyyn Agirotuun piti herätä raastavan aikaisin ja hetki piti taas kysellä itseltään, että mikähän järki tässä harrastuksessa on. No, puoli kahdeksalta pyörittiin kuitenkin Janakkalassa ensimmäisessä tutustumisessa. Päivä oli perinteisesti todella kuuma ja sen huomasi selvästi koirastakin. Ekalta radalta saatiin vitonen puomilta, sijoitus 22/112. Päästiin kuitenkin 25 parhaan joukkoon ja siten iltapäivän Finnish Open -finaaliin. Yritin ottaa ennen sitä torkut auton takapenkillä, mutta aika heikolla menestyksellä.
Finaaliradan suhteen en ollut tyytyväinen itseeni, ihmeen hermostunutta ohjausta. Mun kisajännittämisessä ei kyllä ole mitään logiikkaa. Vaikka se onkin yleisesti ottaen helpottanut huomattavasti parin vuoden takaisesta, niin välillä jännitys vaan iskee ja lujaa. Tänä vuonna olen jännittänyt eniten juuri tätä avoimen SM-kilpailun finaalia sekä LeVeKin epiksiä (!), siis epävirallisia startteja enkä esimerkiksi ensimmäistä yksilöarvokisaani… Finaaliradalta tuli joka tapauksessa virhe keppien sisäänmenosta ja puolivälin jälkeen kalastelua oikealle hypylle, kun kaarre meni pitkäksi. Lopulta hyllytettiin rata Pirun käännyttyä ennen viimeistä hyppyä viereisen putken suulle. Illalla juostiin vielä Herralan agirata. Sieltä kielto keinulta, kun lähdin tyhmästi rynnimään koiran edelle ja taas kontaktivirhe puomilta.
Tällä hetkellä kisoja ei löydy kalenterista, jotain täytyis varmaan vähitellen suunnitella. Tuntuu vaan, ettei hiekkakentillä kulje yhtä hyvin kuin sisähalleissa ja ääh… Mutta eiköhän se kisainto taas jossain vaiheessa palaa kuvioihin. Siihen saakka keskitytään treenailuun ja pentuiluun :-)
Göötit Piitu ja Noita 