Eilen oli syntymäpäiväni, josta en kuitenkaan tule kyseistä päivämäärää muistamaan. 9.12.2014 oli päivä, jolloin jouduimme Arsin kanssa luopumaan ensimmäisestä koirastamme, 12 vuoden ikään ehtineestä Laikasta.
Vuonna 2003 <3
Kuten moni tietää, Laikalla oli todettu nivelrikko jo vuonna 2006. Moneen vuoteen se ei oireillut millään tapaa, mutta viime aikoina lonkkanivelten liikelaajuus kaventui. Syyskuussa 2013 Laikalla todettiin munuaisten vajaatoiminta, jonka vuoksi se oli erikoisruokavaliolla ja Fortekor-lääkityksellä. Tästäkin huolimatta pärjäsimme loppukesään saakka yllättävän hyvin. Laika teki pääsääntöisesti samat lenkit lauman nuorempien koirien kanssa. Elokuisella Lapin reissulla Laika oli mukana mm. patikoidessamme Inarissa Pielpajärven erämaakirkolle.
Syksyn tullen koiran vointi meni hiljalleen huonommaksi. Ylösnousu alkoi olla vaivalloista ja liikkuminen hitaampaa. Ruokahalu heikkeni ja koira tärisi entistä useammin. Marraskuussa vaikutti ensimmäistä kertaa siltä, ettei vierailu osteopaatilla parantanut Laikan liikkumista. Vielä 2. joulukuuta kävin kuitenkin Laikan kanssa studiovalokuvauksessa enkä olisi voinut silloin kuvitella, että yhteistä aikaa olisi enää viikko. Loppuviikosta Laika puklaili pari kertaa eikä halunnut enää nousta omin avuin ulko-oven parikymmensenttistä porrasta. Sanotaan, että kyllä sen sitten tietää, kun on tullut lähdön aika. Viikonloppuna tunsin yhtäkkiä tietäväni. Sen näki Laikan silmistäkin.
Saimme tiistaiksi ajan luottoeläinlääkärillemme Univetiin. Laikan takajalkojen asennonkorjausrefleksi oli voimakkaasti puutteellinen, mikä voitiin olettaa johtuvan selkäytimen rappeumamuutoksista. Lisäksi todettiin ennestään tutut nivelrikon ja munuaisten vajaatoiminnan oireet. Vajaatoiminnan vuoksi kortisoni- tai kipulääkitys ei ollut enää vaihtoehto. Keinot oireiden helpottamiseksi olivat siis olemattomat ja ennuste huono. Päädyimme siis ratkaisuun, jonka ennakoin pari päivää aikaisemmin tulevaksi. Laika nukkui pois rauhallisesti hieman iltakuuden jälkeen.
Laika ja uusi laumanjäsen Piitu 10.6.2014.
Vaikka kirjoittaminen on aina ollut minulle helpoin tapa ilmaista itseäni, tämän menetyksen kuvaaminen tuntuu vaikealta. Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken, toisaalta mitkään sanat eivät tunnu oikeilta tai riittäviltä. Laika oli koira, joka muutti omistajiensa elämän. En osaa edes kuvitella miten viettäisin vapaa-aikani ja millainen olisi tuttavapiirini, jos emme olisi tammikuussa 2003 saaneet kerrostalokaksioomme pientä, itsepäistä corgipentua. Siihen aikaan olimme parikymppisiä opiskelijoita. Yhdessä Laikan kanssa vaihdoimme paikkakuntaa useamman kerran, kasvoimme aikuisiksi. Vuosien varrella harrastimme agilitya, tokoa, kaverikoiratoimintaa, näyttelyitäkin.
Laika oli hötkyilemätön, hyvällä tavalla itsevarma persoona, jota sanottiin jo pentukurssilla pikkuvanhaksi. Sille oli tärkeää, että lauma pysyi kasassa. Laikalla oli ihailtavan paljon tilannetajua. Sen läsnäolo oli hyvin voimakasta silloinkin, kun fyysinen aktiivisuus alkoi vähentyä. Kotona tuntuu nyt tyhjältä ja hiljaiselta, vaikka siellä edelleen on kaksi ihanaa koiraa. Kestää varmaan melko pitkään, että tämän suuren surun sijaan päällimmäisiksi mieleen nousevat kauniit muistot.
Laikan kanssa 16.9.2013, selvittyämme säikähdyksellä viikonlopusta Hattulan eläinsairaalassa.
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle
(Johanna Kurkela: Prinsessalle)
welsh corgi pembroke
TK1 Region’s Solid O’Gallant ”Laika”
27.11.2002-9.12.2014
Göötit Piitu ja Noita 