SM-kisat ja maajoukkuekarsinnat

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogiin arvokisoista, nyt ensimmäisenä kesälomapäivänä ajattelin viimein palata hetkeksi kesäkuun tunnelmiin. Kun nollavoiton myötä varmistui, että pääsen Pirun kanssa sekä SM-kisoihin että MM-karsintoihin, olin tosi iloinen ja innoissani. Mitä pidemmälle aika sitten kului, ei fiilikset olleet enää ihan samat. Treenit tuntui pitkin kevättä hankalilta ja agilityn ulkopuolisessa elämässä sattui kaikenlaista vähemmän mukavaa.

Perjantaina 12. kesäkuuta lähdettiin kepon ja koirien kanssa ajamaan kohti Oulun SM-kisoja. Tien päällä ollessamme saatiin suru-uutinen, joka järkytti itseäni enemmän kuin osasin odottaakaan :( Iltakisojen kaksi starttia menikin siltä pohjalta suht heikosti, valssit vuoti ja muutenkin oli tahmeaa. No, onneksi majapaikkamme Radisson Blu osoittautui hyväksi valinnaksi ja päästiin lepäämään kovan päivän päätteeksi. Koirille oli huoneessa oma, lakanalla peitetty sänky/sohva, lenkille pääsi näppärästi ja aamiainen oli selvästi keskivertohotellia runsaampi. Suosituksen arvoinen hotelli siis.

AgiSM2015Lauantaina olin Pirun kanssa joukkueemme kakkoskoirakkona. Kisapaikalle saapuessa tuntui yhä vaikealta keskittyä agilityyn, mutta onnistuin terästäytymään siinä vaiheessa, kun mulle tultiin juttelemaan ohjaajan vaihtamisesta. Senhän takia Ouluun oli tultu, että aksataan. Joukkueradalle päästiin starttaamaan sateessa ja tunsin saaneeni hyvän vireen päälle, puomin kontaktikin onnistui. Tehtiin puhdasta suoritusta 17 esteen verran, kunnes Piru karkasi aivan yllättäen katsomoon moikkaamaan radan reunalla seissyttä isäntäänsä. Harmillista, mutta kaikkeahan voi tapahtua, kun kisataan eläinten eikä robottien kanssa. Iltapäivällä sade hellitti ja heitettiin lenkki merenrannalle Piispanlettoon.

Sunnuntain yksilöhyppäri ei vaikuttanut vaikealta, melko suoralinjaisesti sai painaa menemään. Oikea mielentila oli lauantaita helpompi tavoittaa ja koira liikkui ok lämmenneestä kesäsäästä huolimatta. Alkupuoli radasta rullasikin kivasti, kunnes itse hätäilin 14-hypyn takaakierrolla kiellon arvoisesti. Lopusta saatiin vielä toinen kielto, kun Piru lähti 20-hypyllä katsomaan sen takana seissyttä ratatyöntekijää. Perheenjäsenten luo hakeutumisen kyllä ymmärrän, mutta tällaista ei ollut meidän kisauralla aikaisemmin tapahtunut… jotenkin koira ei tuntunut olevan 100 % oma itsensä. Tuloksena siis 10 ja yliaikaa eikä paikkaa finaaliradalle. Ei kuitenkaan harmittanut.

Pari viikkoa myöhemmin kalenterissa oli maajoukkuekarsinnat Jyväskylässä. Mulle koko viikonlopun sykähdyttävin hetki oli ehkä yllätten se, kun kävin perjantaina ilmoittautumassa kisoihin. Ilmoittautumispiste oli melkein samassa kohdassa kuin estekontti aloittaessani aikoinaan Killerillä alkeiskurssin. Silloin JATilla ei tosin ollut hallia, vaan sorainen kenttä ja hitosti hyttysiä. Järjestäjät touhusivat, katselin ympärilleni, morjestin paria tuttua ja fiilistelin itsekseni kuinka pitkä matka lajin parissa onkaan tullut kuljettua ja kuinka paljon se on mulle antanut.

Karsintafiilistelyä ilmoittautumiskuori kourassa.

Karsintafiilistelyä ilmoittautumiskuori kourassa.

Karsinnoissa ilmoitettiin koirakolla olevan 20 sekuntia aikaa aloittaa suorituksensa lähtöluvan saatuaan. Tämä sääntö koitui tavallaan kohtalokseni hyppyradalla: kun toimitsija päästi minut lähtökarsinasta rata-alueelle, tuomari vihelsi ja olin julmetun kaukana siitä paikasta, josta aioin ottaa lentävän lähdön. Tuli hätä ja kiire ja niiden myötä hylly heti kakkosesteellä. Myöhemmin tajusin, ettei sitä lähtöön käytettävää aikaa pahemmin kytätty. Sunnuntaina 20 sekuntin ajanotto toisinaan toimi, toisinaan taas ei ja vihellystä ei kuulunut silloinkaan, kun kello näytti yli 25 sekuntia. Eli turhaan hätäilin lähtöä.

Agilityrataan tutustuessani keskityin pitkälti siihen, että saisin lähdön ja ensimmäiset viisi estettä onnistumaan. Lähtökarsinassa odotellessa mieli oli selvästi levollisempi kuin ennen hyppistä ja se varmaan näkyi tekemisestäkin. Selvisin niistä viidestä ensimmäisestä esteestä ja paljon pidemmällekin. Radan loppu puomin jälkeen jäi suunnitelmissani vähälle huomiolle, koska en uskonut edes selviäväni sinne saakka (kympistä tai hyllystä suoritus piti jättää kesken). Käsittämätöntä kyllä, lopun haparoinnista huolimatta ainokainen ratavirhe tapahtui vasta kolmanneksi viimeisellä esteellä, jossa huono ohjausvalinta aiheutti kiellon. Mietin sitä korjatessani, että tulikohan jo käsky poistua radalta vai saankohan tehdä nuo loput aidat :D

Tulosten puolesta kesän arvokisat olisi toki voineet mennä huomattavasti paremminkin. Itse kuitenkin koin, että sekä SM-viikonloppuna että MM-karsinoissa toistui sama ilmiö: pystyin parantamaan suoritustani vaikean alun jälkeen. Uskoin omaan tekemiseeni epäonnistumisen jälkeenkin. Kesän 2015 arvokisat osoitti mulle, että olen kilpailijana henkisesti paljon kovempi kuin olen uskonut olevani. Sen parempaa antia en ehkä olisi voinut juuri tähän rakoon saadakaan.

Tällä hetkellä en tiedä milloin kilpailen seuraavan kerran ja minkä koiran kanssa. Epäilen myös, ettei minua tulla näkemään ensi kesän arvokisoissa kuin korkeintaan yleisössä. Kisasuunnitelmat ovat siis nyt kaikin puolin avoinna ja tavallaan se on aika vapauttavaa. Kenties voin viimein ensi vuonna lähteä Sodankylän elokuvajuhlille, jotka osuvat aina samalle viikonlopulle kuin SM-kisat :-)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s