Jekun kuulumisia – tosi pitkästä aikaa

Huh, blogiin ei ole tullut kirjoitettua tosi pitkään aikaan! Eipä sillä, että olisin koskaan mikään aktiivibloggaaja ollutkaan, mutta toukokuussa tartuin viimein aikuisopintojeni opinnäytetyöhön ja sitä työstäessä on tullut oltua superlaiska kirjoittamaan mihinkään muualle kuin siihen tiettyyn Word-tiedostoon. Nyt loppuseminaari on nurkan takana, joten pyrin elvyttämään blogin taas henkiin.

Jekku Saariselän kisoissa kesäkuussa 2016, kuva Reima Mukkala.

Asiaa riittäisi useampaankin postaukseen, mutta aloitetaan vaikka Jekun kuulumisilla. Jekku tuli maaliskuussa veteraani-ikään, muttei tunnu missään määrin papparaiselta. Ei, vaikka sillä todettiin heinäkuussa hampaanpoiston yhteydessä mitraaliläpän endokardioosi eli kansankielellä sydänvika. Stetoskoopilla kuunneltaessa havaittiin ensin sydämen sivuääni ja ultraäänellä tutkittaessa selvisi, että vasemmassa eteiskammioläpässä on selkeä läppävuoto. Vasen kammio ja eteinen olivat kuitenkin ultrassa normaalikokoiset. Sairaus on etenevä, mutta oireita Jekulla ei ole tähänkään päivään mennessä ollut havaittavissa. Lääkitystä tai muitakaan muutoksia koiran arkeen ei siis ole toistaiseksi tarvinnut tehdä. Agilityn harrastaminen on jäänyt kuluvana vuonna aiempaa vähemmälle, mutta se ei ole johtunut missään määrin diagnoosista, vaan käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta ja ohjaajan tarpeesta keskittyä ko. lajissa toiseen koiraansa.

Kesällä Jekun kanssa treenailtiin rally-tokoa. Pääasiassa omin päin, mutta käytiin myös Hankasalmen Kennelkerhon järjestämisssä treeneissä ja möllikisoissa. Möllikisoissa kisanomaisen suorituksen aloittaminen oli haastavaa, mutta ensimmäisestä kahdesta kyltistä selvittyämme rata sujui varsin mukavasti. Saatiin jopa kehuja hyvästä seuraamisesta ja tuomarinpalkinto. Kokemuksesta rohkaistuneena ilmoitin Jekun virallisiin kisoihin, jotka pidettiin 3. syyskuuta Mikkelissä. Alokasluokan radalla ei ollut mitään, mitä Jekku ei osaisi, mutta taas kerran koiran mielentila oli kisatilanteessa huolellisesta valmistautumisesta huolimatta ihan pielessä. Tein kahdella kisoja edeltävällä viikolla vaihtelevia ja pääosin onnistuneita häiriötreenejä. En kokenut jännittäväni kisatilanteessa mitenkään erityisesti. Siitä huolimatta Jekkua tuntui kiinnostavan kaikki muu kuin rally ja esimerkiksi istumiskäskyyn koira suhtautui kuin kuulisi sen ensimmäistä kertaa. En ota Jekun kanssa harrastelua nykyään mitenkään turhan vakavasti, mutta täytyy sanoa, että tuolloin hävetti ja harmitti. Jekku on rakas, mutta tietyissä asioissa hyvin haastava harrastuskaveri…

Piitu ja Jekku Kiilopäällä kesäkuussa 2016.

Loppusyksystä käytiin nose workin peruskurssi Scentrellä. Jekun kanssa on aikoinaan käyty hakukurssi ja kokeiltu verijälkeä, molemmista koira tykkäsi paljon. Siksi arvelin myös nose workin sopivan Jekulle ja oikeassa olin. Ensin opeteltiin nuuskimaan eukalyptusta juomalasista ja teesiivilästä, sitten siivilää etsitiin pienestä laatikko- ja lavarakennelmasta keskellä koulutustilaa. Seuraavaksi haju laitettiin siirrännäiseen (= pieni huopatarra) ja edettiin laatikko- ja sisäetsintään isommalla alueella. Kurssin viimeisellä kerralla hajua haettiin myös ulkotilasta ja ajoneuvosta. Teimme myös joka viikko kotona tai pihalla pari omatoimiharjoitusta. Jekku pärjäsi saamissaan tehtävissä hyvin, minulla oli välillä vaikeuksia lukea koiran ilmaisua. Onneksi Jekku oli itsevarma ja palasi ilmaisemaan hajun uudestaan, jos en tajunnut heti palkata sitä. Kurssin lopuksi teimme vielä kokeenomaisen hajutestin laatikoilla. Tilanne vastasi muuten oikeaa testiä, laatikot olivat vain käytettävissä olleen tilan vuoksi lähempänä toisiaan. Jekku ilmaisi oikean laatikon 24 sekunnissa, ryhmän nopeimpana koirana ♥. Aion varmasti katsella kalenteriin jatkokurssin, kunhan joulukuun valmistumis- ja muuttokiireistä selvitään.

Seuraavassa postauksessa voisin ehkä kertailla näiden valokuvien reissua Lappiin, Piitun paimennustaipumistestiä ja/tai kirjoitella jotakin agilityasiaa. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi. Luin juuri vanhoja koirakuulumisiamme yli 10 vuoden takaa ja totesin, että kyllä niitä olisi vaan kiva laittaa ajoittain ylös. Sillä “the days are long, but the years are short.”

Kisojen kynnyksellä

Jekun ja Piitun harrastustalvi on jatkunut suht rauhallisissa merkeissä. Ei kisoja, näyttelyitä tai juuri muutakaan koirablogissa perinteisesti raportoitavaa. Piitun kanssa on treenattu agilitya vammani sallimissa rajoissa ja ehkä marraskuisesta tapaturmasta on ollut sentään se hyöty, että on ollut vähän pakko kiinnittää enemmän huomiota koiran irtoamiseen, itsenäiseen tekemiseen, takaa ohjaamiseen ja sen sellaiseen. Vaikka ajoittain edelleen kuulenkin taipumuksestani rynniä joka paikkaan radalla :D

Nyt tilanne alkaa olla vähitellen se, että pystyn liikkumaan kisamittaisen radan läpi. Pikkuisen varovaista hipsuttelua se edelleen on ja tiedostan hyvin, ettei oma vauhtini ole kummoinen, mutta sen verran varmuutta on kuitenkin saatu takaisin, että huomenna aloitetaan viralliset kisat kotihallilla. Lievää jännitystä on ilmassa eivätkä torstain kenraaliharjoitukset sujuneet mitenkään kaksisesti. Pääasiassa olen silti iloinen siitä, että pääsen radalle yhdessä Piitun kanssa. Sen kanssa on vaan niin kivaa touhuta ja kisaamisen aiheuttamaa positiivista kutinaakin on ollut jo ikävä.

Jekun kanssa käytiin alkuvuodesta kuuden kerran rally-tokon alkeiskurssi. Olihan se mukavaa aktivointia ja vaihtelua, mutten varsinaisesti voi kertoa syttyneeni lajiin. Suurin osa liikkeistä Jekulla sujui ihan kivasti. Eniten haastetta meillä oli peruuttamisessa 1-2-3 askelta kerrallaan sekä saksalaisessa täyskäännöksessä. Vähän jos jaksaisin treenata ja totuttaa koiraa palkkaamattomuuteen pidemmällä radalla, niin voisin kuvitella kokeilevani kisaamistakin. Oon kuitenkin tullut viime aikoina vähän varovaiseksi kalenterini täyttämisen suhteen, olisi meinaan yksi opinnäytetyökin odottelemassa aloittamistaan…

Tämän postauksen kuvat on muuten alinta lukuunottamatta Kolilta, johon heitettiin pieni lomareissu tammikuun alussa. Pelottavan liukkaat maastot rajoittivat paikoin ulkona liikkumista, mutta muuten päivät kansallismaisemissa olivat tosi viihtyisiä. Pakko myös suositella majapaikkana toiminutta Sokos Hotel Break Kolia, jonne myös koirat tuntuivat olevan aidosti tervetulleita ja jonka yhteydessä toimi ehkä rentouttavin kylpylä, jota olen kotimaan kamaralla kokeillut.

Piitulaisen aksailuja

Eilen juostiin viimeiset ohjatut agitreenit kotihallilla ennen kesätaukoa. Seuraavat ohjatut SDP-treenit ovat omassa kalenterissa tällä tietoa vasta syyskuussa, sillä lomailen viisi viikkoa heinäkuun loppupuolelta alkaen ja sinä aikana tuskin harjoitellaan säännöllisesti. Agility kuuluu aktiivisesti ohjelmaan vielä kuukauden päivät, maanantaisin käydään Piitun kanssa Kimin treeneissä Hämeenlinnassa ja toki itsenäisesti hallilla tekemässä jotain pientä.

Piitun agilityharrastus on tällä hetkellä ihan kivalla mallilla. Se on innokas ja vikkelä, yhdessä treenaaminen on mukavaa. Ratapätkiä tehdään, olisiko joku n. 15 estettä ollut pisin setti tähän mennessä. Pääasiassa lyhempiä.

Viime viikkoina on keskitytty eniten takaaleikkauksiin ja pujotteluun. 12 keppiä sujuu nyt ns. oikealta puolelta ilman verkkoja tai käsiapuja, mutta varmuutta ja nopeutta pitää rakentaa suoritukseen vielä paljon lisää. Siinä riittää projektia loppuvuodeksi :D Samoin kontaktit on hyvinkin kesken, erityisesti puomi, jossa on länget ja/tai etupalkka tiiviisti mukana. Työstetään niitäkin kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta kisata heti iän tultua täyteen. Parit möllikisat olisi toiveissa käydä nyt ulkokauden aikana, jotta Piitu saisi kokemusta erilaisista paikoista, alustoista ja esteistä. Juhannusaattona päästiinkin mökkireissun lomassa tutustumaan uuteen paikkaan, kun meidät kutsuttiin treenaamaan gööttikavereiden kanssa SSKK:n Tehovastus Areenalle. Oli mukavaa :-) Piitu keskittyi hommaan vieraassa ympäristössäkin kiitettävästi. Seuraavana päivänä heitettiin vielä gööttilenkki Saarijärven maalaismaisemissa.

Toistaiseksi tavoitteena on siis ihan estevarmuuden kehittäminen kaikilla esteillä sekä irtoamisen ja itsenäisen työskentelyn vahvistaminen. Pitkällä tähtäimellä toivon, että Piitusta tulisi toistaiseksi taitavin, nopein ja menestynein agilitykoirani :-) Aika näyttää, mihin kääpiöstä kuskeineen on.

(Kuvat ovat vappupäivältä, pitäisi napsia pitkästä aikaa ihan kunnollisia poseerauskuvia…)

Laika studiokuvissa

Eräänä alkuvuoden 2003 pakkaspäivänä ulkoilutin 11 viikon ikäistä Laikaa. Vieras auto pysähtyi kohdallamme, autosta noussut mies kertoi olevansa valokuvaaja ja kysyi voisinko tuoda söpön pentuni hänen studiolleen kuvattavaksi. Kävimme studiossa ja hieman myöhemmin Laikan kuvia julkaistiin ainakin Koiramme- ja Lemmikki-lehtien kansissa sekä Ajaston koirakalenterissa ja postikorteissa.

Kuva vasemmalla Keijo Penttinen, PS-Studio ja oikealla Laura Tammisto, Studio Torkkeli.

Kun Laika täytti 10 vuotta, ajattelin viedä sen omaksi ilokseni uudelleen valokuvattavaksi. Silloin idea jäi kuitenkin vielä toteuttamatta. Nyt alkutalvesta muistin Laikan täyttävän marraskuussa jo 12 vuotta ja sain aikaiseksi varata kuvausajan Studio Torkkelin Lauralta. Joulukuun toisena päivänä Laika pääsi mallin hommiin. Erään pentuaikaisen valokuvan kanssa haettiin vähän samanlaista sommitelmaa ja kieltämättä tällainen ”12 years later” -kuvapari on itselleni koiranomistajana sykähdyttävä juttu. Alla muutamia muita kuvaussession tuloksia (klikkaamalla suuremmiksi):

   

Oli mukava saada itsestä ja Laikasta sellaiset yhteiskuvat, joissa ylläni on kerrankin jotain muuta kuin goretexit ja treeniliivi :-) Myös corgin matkassa yli 10 vuotta pysynyt rakas lelu eli vuonna 2003 yhdellä eurolla Agirotu-tapahtumasta ostettu pallo tuli ikuistetuksi.

Kuvaushetkellä en osannut arvata, että vain viikkoa myöhemmin joutuisimme jättämään Laikalle jäähyväiset. Veteraani-ikäisellä koiralla oli toki jo vanhuuden vaivansa, mutta studiovierailun jälkeisenä viikonloppuna kunto heikkeni sen verran ratkaisevasti, että koitti oikea aika antaa ystävän mennä. Laikan poismeno taisi tehdä näistä kuvista meidän laumalle vielä tärkeämmät. Tämä otos tulee pääsemään takan reunalle 12 vuotta sitten otetun pentukuvan viereen.

Laikaa kaivaten

Eilen oli syntymäpäiväni, josta en kuitenkaan tule kyseistä päivämäärää muistamaan. 9.12.2014 oli päivä, jolloin jouduimme Arsin kanssa luopumaan ensimmäisestä koirastamme, 12 vuoden ikään ehtineestä Laikasta.

Vuonna 2003 <3

Kuten moni tietää, Laikalla oli todettu nivelrikko jo vuonna 2006. Moneen vuoteen se ei oireillut millään tapaa, mutta viime aikoina lonkkanivelten liikelaajuus kaventui. Syyskuussa 2013 Laikalla todettiin munuaisten vajaatoiminta, jonka vuoksi se oli erikoisruokavaliolla ja Fortekor-lääkityksellä. Tästäkin huolimatta pärjäsimme loppukesään saakka yllättävän hyvin. Laika teki pääsääntöisesti samat lenkit lauman nuorempien koirien kanssa. Elokuisella Lapin reissulla Laika oli mukana mm. patikoidessamme Inarissa Pielpajärven erämaakirkolle.

Syksyn tullen koiran vointi meni hiljalleen huonommaksi. Ylösnousu alkoi olla vaivalloista ja liikkuminen hitaampaa. Ruokahalu heikkeni ja koira tärisi entistä useammin. Marraskuussa vaikutti ensimmäistä kertaa siltä, ettei vierailu osteopaatilla parantanut Laikan liikkumista. Vielä 2. joulukuuta kävin kuitenkin Laikan kanssa studiovalokuvauksessa enkä olisi voinut silloin kuvitella, että yhteistä aikaa olisi enää viikko. Loppuviikosta Laika puklaili pari kertaa eikä halunnut enää nousta omin avuin ulko-oven parikymmensenttistä porrasta. Sanotaan, että kyllä sen sitten tietää, kun on tullut lähdön aika. Viikonloppuna tunsin yhtäkkiä tietäväni. Sen näki Laikan silmistäkin.

Saimme tiistaiksi ajan luottoeläinlääkärillemme Univetiin. Laikan takajalkojen asennonkorjausrefleksi oli voimakkaasti puutteellinen, mikä voitiin olettaa johtuvan selkäytimen rappeumamuutoksista. Lisäksi todettiin ennestään tutut nivelrikon ja munuaisten vajaatoiminnan oireet. Vajaatoiminnan vuoksi kortisoni- tai kipulääkitys ei ollut enää vaihtoehto. Keinot oireiden helpottamiseksi olivat siis olemattomat ja ennuste huono. Päädyimme siis ratkaisuun, jonka ennakoin pari päivää aikaisemmin tulevaksi. Laika nukkui pois rauhallisesti hieman iltakuuden jälkeen.

Laika ja uusi laumanjäsen Piitu 10.6.2014.

Vaikka kirjoittaminen on aina ollut minulle helpoin tapa ilmaista itseäni, tämän menetyksen kuvaaminen tuntuu vaikealta. Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken, toisaalta mitkään sanat eivät tunnu oikeilta tai riittäviltä. Laika oli koira, joka muutti omistajiensa elämän. En osaa edes kuvitella miten viettäisin vapaa-aikani ja millainen olisi tuttavapiirini, jos emme olisi tammikuussa 2003 saaneet kerrostalokaksioomme pientä, itsepäistä corgipentua. Siihen aikaan olimme parikymppisiä opiskelijoita. Yhdessä Laikan kanssa vaihdoimme paikkakuntaa useamman kerran, kasvoimme aikuisiksi. Vuosien varrella harrastimme agilitya, tokoa, kaverikoiratoimintaa, näyttelyitäkin.

Laika oli hötkyilemätön, hyvällä tavalla itsevarma persoona, jota sanottiin jo pentukurssilla pikkuvanhaksi. Sille oli tärkeää, että lauma pysyi kasassa. Laikalla oli ihailtavan paljon tilannetajua. Sen läsnäolo oli hyvin voimakasta silloinkin, kun fyysinen aktiivisuus alkoi vähentyä. Kotona tuntuu nyt tyhjältä ja hiljaiselta, vaikka siellä edelleen on kaksi ihanaa koiraa. Kestää varmaan melko pitkään, että tämän suuren surun sijaan päällimmäisiksi mieleen nousevat kauniit muistot.

Laikan kanssa 16.9.2013, selvittyämme säikähdyksellä viikonlopusta Hattulan eläinsairaalassa.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle
(Johanna Kurkela: Prinsessalle)

welsh corgi pembroke
TK1 Region’s Solid O’Gallant ”Laika”
27.11.2002-9.12.2014

Kuulumiskatsaus

Loppukesä oli mukavaa aikaa. Lomailtiin, reissattiin, touhuttiin Piitun kanssa. Noin kuukauden kesäloma aloitettiin mökkireissulla Saarijärvelle, jossa tuli samalla poikettua turistina koiranäyttelyssä ja treffattua paikallisia gööttejä. Hellettä riitti ja koirat kahlasivat Vartejärven rannassa kehottamattakin.

Lomahoidossa ollut Piru ja auringonlasku mökkijärvellä 26.7.2014.

Elokuun puolella Nisukan nokka kääntyi kohti pohjoista. Vietettiin koirien kanssa puolitoista viikkoa Lapissa, jossa reitti kulki tällä kertaa Rovaniemen kautta Inariin, sieltä Kiilopäälle ja edelleen Luostolle. Luostolta ajettiin vielä pariksi yöksi Hankasalmelle. Vapaapäivät kuluivat pääasiassa luonnossa liikkuen, kalastaen ja mökeillä rentoutuen. Etukäteen vähän jännitti miten pitkät ajomatkat sujuvat Piitu-pennun kanssa, mutta hyvinhän ne meni, kun ei ollut kiire. Haave Lapissa asumisesta elää edelleen, ehkä me vielä jonakin päivänä…

Agirodun jälkeen pidin reilun kuukauden kisataukoa ja sen jälkeen on taas ollut uutta virtaa kilpailla. Pirun kanssa startattiin elokuussa ulkokentillä Tampereella ja Lempäälässä, syyskuussa piirinmestaruuksissa Nokialla ja gööttimestaruuksissa Forssassa sekä pitkästä aikaa sisäkisoissa kotihallilla. Tuloksiin mahtui viisi nollarataa, kaksi kieltovitosta, kaksi korjaamatonta pujotteluvirhettä, yksi kontaktivitonen ja yksi odotettua parempi irtoaminen. Nollista yksi napattiin piirinmestaruuskisojen epäviralliselta joukkueradalta ja seuramme minijoukkueen suoritus riitti lopulta kultaan, jee :-)

Jekkukin palasi Nokialla agikisoihin ensimmäistä kertaa kastraationsa jälkeen. Eihän se lujaa kulkenut, molemmilta radoilta yliaikavitoset, mutta juntin kanssa oli yllättävän mukavaa mennä. Jekku starttasi myös 28. päivä SDP:llä. Ensimmäinen rata meni juuri niin huonosti kuin sen kanssa pahimmillaan menee: tyyppi jää haukkumaan kolmannen esteen taakse, jättää pujottelun kesken… huoh. Seuraava startti oli kuitenkin ihan ok ja ratavirheetön. Viimeisellä radalla koira tuntui yrittävän tosissaan ja liikkuikin kivasti. Harmi vaan, että mulla meni Pirulle ja Jekulle tekemäni hieman erilaiset ohjausuunnitelmat sekaisin ja radan puolivälissä tajusin vaativani Jekulta sellaista pujottelun sisäänmenoa, jota se ei oikein hallitse. Kepeiltä siis vitonen ja loppusuoralla tippui vielä muurin palikka. Olen melkein koko vuoden mietiskellyt mitä teen Jekun agilityn suhteen ja keskittynyt enemmän Pirun ohjaajana kehittymiseen. Jekku on kyllä treenannut suht säännöllisesti, mutta tuota kisaamisen mielekkyyttä tulee silloin tällöin pohdittua. Viime vuonna kisoissa tuli onnistumisen kokemuksia, mutta vuoden 2014 aikana ne ovat kieltämättä olleet Jekun kanssa melko vähissä.

Piitu pääsi pari kertaa kisaturistiksi ja hömpötteli silloin tällöin hallilla pentuaksan merkeissä. Kakaran kulmahampaita seurailtiin syyskuussa tiiviisti, kun maitohampaat eivät osoittaneet irtoamisen merkkejä, vaikka uusia pukkasi jo kovasti tilalle. No, tippuihan ne sitten lopulta. Piitu kantaa ja jyrsii mielellään kaikenlaisia keppejä ja metsälenkillä se viimeinenkin maitohammas ilmeisesti lähti. Tämän jälkeen uskaltauduin ilmoittaman Piitun ensimmäiseen pentunäyttelyynsä. En ole viiteen vuoteen ollut kehässä, saapa nähdä mitä meidän näyttelemisestä oikein tulee…

Piitu reilut 5 kk.

Kesäpennun arkea

Kesä on jatkunut pennun kanssa touhutessa. Piitu on mm. saanut ensimmäisen rokotuksensa, käynyt turistina epiksissä, vieraillut Särkänniemessä (joo, sinne saa viedä koiria), kahlaillut järvessä koirien uimarannalla ja tutustunut pari viikkoa nuorempaan Meg-bortsuun. Pennun sosiaalistaminen on kyllä kivaa vastapainoa kaikelle ns. vakavammalle koiraharrastamiselle.

Piitu Särkänniemessä 12.7.2014

Ikää Piip-tulla on nyt 12 viikkoa ja eilen yritettiin ottaa pihalla vähän poseerauskuvia. Seisominen ei oikein vielä ilman pientä käsiapua onnistunut ja muutenkin riehuminen olisi vissiin kiinnostanut kuvaamista enemmän :D

Duosta trio

Kolmisen viikkoa sitten meille muutti pentu, joka sai kutsumanimekseen Piitu. Viralliselta nimeltään tulokas on Cimillan Zilla Zupermakee eli muuttomatka Pirunlinnantieltä ei kestänyt juuri viittä minuuttia pidempään.

Pikku-Piitu Jyväskylässä 23.6.2014.

Ensimmäiset yhteiset viikot on kuluneet lähinnä uusia kokemuksia keräten ja leikkien. Ollaan käyty mm. rautatieasemalla, metsissä, treenihallissa ja -kentällä, juhannuskokolla, Mustin ja Mirrin pentutreffeillä, koirakahvilassa sekä ajeltu kavereita ja sukulaisia moikkaamaan. Piitu on ollut reipas ja tietysti valloittavan söpö. Jotain pientä on ns. treenattukin, kuten luoksetuloa, istumista ja temppujen tarjoamista.

Piitu ja aarteet juhannuksena 2014. Kuva: Stiina Pasanen.

Laika ja Jekku ovat ottaneet Piitun ihan hyvin vastaan. Laikan kanssa sujuu melko rauhanomainen rinnakkaiselo, Piitu suhtautuu mummoon yllättävän kunnioittavasti ja Laika seuraa pennun riehumista tyynesti, kunhan ei erehdy tulemaan ihan iholle. Jekku vaikutti alkuun hämmentyneeltä, mutta reilun viikon jälkeen innostui uudesta kaverista. Nyt göötit painii päivittäin ja Jekusta on melkeinpä tullut Piitun idoli, jonka käyttäytymistä se matkii mielellään.

Unta palloon, ikää 10 viikkoa.

On kyllä ollut mahtavaa seurata kuinka pieni eläin kokee ja oppii uutta. Ja mikäs sen käytännöllisempi ajankohta kotiuttaa pentu kuin alkukesä. On päästy ulkoilemaan paljon ja pentuvapaiden pitäminen on onnistunut hyvin. Varsinainen loma vielä edessä :-)

Pakkaspäiviä

Kylmä sää on vähän rajoittanut koirien kanssa touhuamista. Kiva kuitenkin, että saatiin viimein talvi. Lauantaina ulkoilutin koirien ohella kameraakin, mutta aurinko painui nopeasti metsän taa ja kuvasaalis jäi laihaksi.

Viikko sitten Piru tuurasi agitaukoilevaa Jekkua vuoden ensimmäisessä aluevalmennuksessa SDP:llä. Jari oli suunnitellut varsinaisen juoksuradan, josta lähes kaikki koiraa hidastavat esteet oli jätetty pois. Ajattelin olevani liikkumista vieläkin vaikeuttavan polveni kanssa ihan pulassa, mutta treeni kulki paremmin kuin odotin. Olen edelleen tietyissä ohjauksissa ylivarovainen, mutta selvittiin kuitenkin 30 esteen radalla kuitenkin 25:lle asti. En malta odottaa sitä hetkeä, kun voin taas juosta kunnolla ajattelematta polvea! Jos mulla muutenkin tahtoo olla rytmitykset hakusessa, niin nyt ne vasta onkin, kun ruho ei vaan liiku normaaliin tapaan…